Kannibaalin anoppi muistelee

Tilda Mettä-Korpihiisi, 91, kaataa itselleen mustaherukkajuomaa kukikkaasta maljasta pienen mökin takkahuoneessa. Ajat ovat nyt hyvät.

- Toista se oli pula-aikana. Silloin oli pulaa pulastakin, Mettä-Korpihiisi kähisee.

- Kaikki oli ennen suota. Nyt siellä on supermarketit ja pankit ja ties mitkä skeittiparkit. Ei minun lapsuudessani ollut sellaisia heelflippejä ja 360 mute railsideja. Silloin tehtiin käpylehmiä. Nekin piti tehdä tyhjistä peltipurkeista, kun kävyistä oli pulaa.

- Ei silloin täällä mitään kouluja ollut. Erään ystävän isä oli ollut merillä ja keskiviikkoisin hän opetti meille laskentataitoa. Torstaisin keräännyttiin raitille ja soitettiin Mäkkylän hanurilla virsiä. Maito piti hakea Houkanvaaran pitäjiltä asti eikä sitä lehmänmaitoa annettu kuin pastorille kahvin kanssa, lasten piti tyytyä mäyränmaitoon ja pieniin kiviin.

Aurinko laskee metsikön taakse värjäten pihatienoon turkoosiksi. Linnut lopettavat laulunsa ja illan raukeus huokuu päivän ikeestä.

- Oli täällä niitä miehiäkin, mutta en minä semmosista, Mettä-Korpihiisi sihisee happamasti.

- Kuuskytluvulla saatiin hella taloon, sitä ennen ruuat piti tehdä ämpärissä. Samassa ämpärissä pestiin vaatteet ja pienimmäinen nukkui nelitoistavuotiaaksi, kunnes sänky tehtiin vanhoista suksista ja sanomalehdistä, joita saatiin kunnanlääkärin vastaanotolta. Siinä sängyssä tuli monet yöt nukuttua. Televisiosta ei ollut puhettakaan, illat kuluivat roiskiessa kuumaa vettä toisten päälle. Itku siinä meinasi tulla, kun vasikka kuoli. Meille opetettiin, että itkeä ei saa. Itkemisestä teljettiin alasti komeroon vesikauhuisen piisamin kanssa kolmeksi päiväksi. Ja komero heitettiin rotkoon. Keskimmäinen veljeksistä siinä kuolikin ja siitä tehtiin sitten karjalanpaistia, Mettä-Korpihiisi muistelee kaihoisasti.

Miltei tunnen, miten nämä lämpimät muistot heräävät eloon ihmiselämän pölyisestä muistojen arkusta. Vain kenties hetkeksi - mutta ah, niin kauniiksi - joka kiitää hektisen nyky-yhteiskunnan taivaankantta kuin muuttopääsky, joka saa hetkeksi istahtaa lepuuttamaan niljakkaita siipiään.

- Toista se oli silloin. Kengätkin tehtiin perunoista. Jos jäi kiinni kenkien syömisestä, sai viisikymmentä talikoniskua ja vietiin kylille säkissä kaikkien mätkittäväksi. Nälkä oli kova, mutta kenkiä ei sopinut syödä. Nykyään nuoret ovat ihan tärviöllä, kenkänsä syövät ja hattunsakin. Toista se oli silloin, silloin vielä kunnioitettiin vanhempia ja vallesmannia. Jouluisin tehtiin iso pöntöllinen kiljua ja örvellettiin ympäri tupaa.

Katsellessa Mettä-Korpihiittä kiikkustuolissa mieli liikuttuu, silmät kostuvat. Tämä kaikki on niin todellista, niin läsnä. Ehkä meillä olisi paljon opittavaa hänen vaiheikkaasta - ja niin rikkaasta! - elämästään - ajatusviiva!

Teksti: Kukka-Leinikki Tillintallin
Kuvat: Timo Kettunen